Pavlovskaja - vanha venäläinen maatiaiskanarotu

Pavlovskaja on vanha rotu, mutta 1900-luvulle tultaessa se oli vähitellen kuolemassa sukupuuttoon ja vasta 1980-luvulla sitä alettiin elvyttämään uudelleen elinkelpoiseksi roduksi. Puhdasrotuista pavlovskajaa ei silloin enää löytynyt, joten elvyttäminen aloitettiin yksilöistä, joihin tiedettiin sekoittuneen pavlovskajaa. Työtä jatkettiin käyttämällä myös muita rotuja ja työn esikuvina pidettiin sekä vanhoja maalauksia, postikortteja, piirroksia, kuvia että Pushkin ja Darwin-museoissa esillä olevia täytettyjä aitoja kukkoja ja kanoja.

2000-luvun alkuun rotu oltiin saatu elvytettyä jo niin pitkälle, että se täytti asetetut tavoitteet ja alkuperäalueen standardin, Euroopan kattojärjestö EE hyväksyi rodulle eurooppalaisen standardin vuonna 2014. Rotu ei silti vieläkään ole täysin yhtenäinen ja elvytystyössä käytettyjen rotujen piirteitä voi tulla edelleen esiin, mm. värivirheitä, viisivarpaisuutta, ym. Rotutyyppi on kuitenkin tunnistettava, eikä standardista selvästi poikkeavia eli yleistyypiltään vieraannäköisiä yksilöitä kannata käyttää jalostukseen.

 
Pavlovskaja on tunnettu hauskasta ulkomuodostaan, erityisimpiä rodun tunnusmerkkejä on:

• sinne tänne sojottava tukka
• kukkojen eriskummallinen harja (pirunsarvet)
• ns. riekon jalkasulat eli lyhyt jalanmyötäinen höyhenpeite, myös varpaissa

Tyypillisin väritys on joko kulta tai hopea paljettikuvioinnilla (spangled), mutta muitakin värejä on, mm. kokonaan valkoinen.

Toisin kuin useilla muilla tukkaroduilla, pavlovskajan kallo on normaalin muotoinen (ei kupolia, ei aukileita) ja tukka on melko maltillinen (ei peitä näkyvyyttä). Kanalla tukka on runsaampi kuin kukolla, mutta muodoltaan lättänä, ei pyöreä pallo kuten esimerkiksi USA-silkillä tai valkohunnulla.

Ja toisin kuin muilla jalkasulkaisilla roduilla, pavlovskajan jalkasulat periytyvät väistyvästi ja höyhenpeite kattaa myös sisävarpaat, kinnersulkia ei saisi olla. 

Pavlovskaja on keskikokoinen, luonteeltaan vilkas, viihtyy korkealla, ulkoillessaan seuraa aktiivisesti ympäristön tapahtumia ja etsii ahkerasti ravintoa. Helppo motivoida herkuilla. 😃

Lyhyen kokemuksen perusteella pavlovskaja vaikuttaa myös parvisosiaaliselle, ei ole riitaisa useammankaan kukon porukassa.

Pavlovskajan munat ovat keskikokoa vähän pienempiä, noin 50 gramman painoisia ja väriltään valkoisesta kermanvaaleaan.

Oma pikku parveni on väritykseltään kultapohjainen.

Mutta ei virheetön... kukko Kasakka HaraPyrykkä on esimerkiksi enempi vähempi valkopilkullinen väriltään. 

Kun taas kana Molly on hyvin tumma.

Ja kana Minnie The Moocher on viisivarpainen.

Mutta hauskoja ovat ja munivat ahkerasti. 😃

Kyyhkyt

Vuonna 2005 sanottua: Ei koskaan enää kanoja, hanhia tai mitään muitakaan siivekkäitä... No eipä, kaikki sanat on syöty ja takit käännetty. Kesällä 2020 tuli siis taas kyyhkyjäkin 25 vuoden tauon jälkeen.

Kyyhkyt ovat helppohoitoisia, suht vaatimattomia pidettäviä ja kun perusolosuhteet ovat kunnossa, myös pitkäikäisiä ja terveitä. Niiden huonoin puoli on jatkuva into lisääntymiseen. 😳😁

Riikinkukkokyyhkyt ysärillä.

Riikkinkukkokyyhkyjä... koska ne nyt vaan on niin nättejä. Ensin pari valkoista tupsupäistä sulkajalkaa ja myöhemmin myös muun värisiä indian fantaileja. 

Ja mistä näitä oikein tulee... eli vielä yksi nätti pariskunta... 

Indian fantail -rotu on riikinkukkokyyhkyistä raskasrakenteisempi, sillä on näyttävämpi pyrstö, sulkajalat ja päätöyhtö. Se on yleensä myös rauhallisempi ja helpommin kesyyntyvä, lentää myös huonommin.

Ensin tulleet valkoiset riikkarit tulivat luovutusikäisinä poikasina ja ne kesyyntyivät supersymppiksiksi tyypeiksi. Tallissa on mahdotonta kävellä ilman, että jostain lentää kyyhky olkapäälle tai pään päälle, kampaus ja kasvohoito kuuluu samaan rahaan...

 

Classic oriental frill on pöllökyyhkyihin kuuluva pienikokoinen sievä kyyhkyrotu. Se tunnetaan maailmalla useammalla nimellä ja se polveutuu vanhasta turkkilaisesta hünkari-kyyhkytyypistä. Sitä ei kuitenkaan tule sekoittaa moderniin, hyvin pieninokkaiseen versioon, joka ei esimerkiksi kykene ruokkimaan poikasiaan itse. Classic oriental frillillä on pieni nokka, mutta ei haittaavan pieni. Se syö samoja siemen- ja jyväsekoituksia kuin muutkin kyyhkyrodut ja hoitaa sekä ruokkii poikasensa itse. 

Classic oriental frillillä on tietyt rotutyypilliset tuntomerkit, kuten sulkajalat ja päätöyhtö, sekä tietyt standardin mukaiset värit ja kuviot, mitkä erottavat sen muista pöllökyyhkyistä. Värejä ja kuvioita on mm. satinette black laced, satinette brown laced, blondinette, ym. Jotkut kutsuvat rotua nimellä satinette, mutta se vain rodun yksi tietty kuvio/väritys. Kuvissa satinetteja.

Viestikyyhkyjäkin tuli... koska ne nyt vaan on niin kiehtovia. Kasvettuaan lentokykyisiksi ne saavat ensin harjoitella omassa tahdissaan vapaalentoa, tutustua ympäristöön ja hahmottaa kotireviiriä. Syksyllä ehdittiin kokeilla muutama kerta matkalentoa, kunnes tuli loppusyksy ja haukka ja pimeät ajat. Talvikuukaudet viestikyyhkyt viettävät aikaa lakassaan ja tarhassaan ja loppukeväällä, kun puissa alkaa olla lehdet ja haukkariski vähenee, ne saavat taas lentää vapaana loppusyksyyn asti.

Viestikyyhkyillä on pihalla oma lakka, sekä siksi, että vapaalennot onnistuvat sieltä helpommin, että siksi, etten halua niiden tuovan matkoiltaan mahdollisia ulkoloisia kanojen tarhaan. 

Kyyhkyt ovat tunnetusti innokkaita lisääntymään, pesimispuuhat ovat siis käynnissä enempi vähempi aina, mutta vain keväisin saavat tehdä poikasia.